Parasta elokuvamusiikkia

Ranskalaisilla sulosoinnuilla maustettu Amelie (2001) edustaa elokuvamusiikin parhaimmistoa. Iloisesti hyppelevät harmonikkasävelet luovat viekkaan tunnelman elokuvan kekseliäälle juonelle. Elokuvan musiikki kuvaa Amelien persoonaa ja mielentilaa erinomaisesti, mikä onkin usein elokuvamusiikin tärkein rooli.

Haikeista kappaleista viekkaisiin, hilpeisiin ja huolettomiin säveliin, Amelien ääniraidat ovat sen vahvuus. Kyseisten melodioiden takana toimii Yann Tiersen. Tälle säveltäjälle onkin ominaista käyttää useita instrumentteja ja sekoittaa aineksia sekä klassisesta musiikista että ranskalaisesta kansanmusiikista. Kerrassaan fantastinen kokoonpano — n’est-ce pas?

Vaikkakin on melkein petkuttamista puhua musikaalista ja elokuvamusiikista samassa tekstissä, ei Chicago (2002) elokuvan ääniraitaa voi unohtaa elokuvamusiikista keskustellessa. Tämän elokuvan musiikki vie kuuntelijan suoraan 1920-luvulle jazzahtelevine sointuineen ja vankilateemoineen. On sanomattakin selvää, että kappaleiden sanoitukset ovat hulvattoman hauskoja ja erittäin omaperäisiä. Tämän lisäksi musiikki on yhdistetty tarinaan erittäin onnistuneesti, eivätkä kappaleet pysäytä tarinan sujuvaa kulkua. Vaikka musikaalit eivät olisikaan lähellä kaikkien sydämiä, Chicagon musiikki lämmittää kenen tahansa kuulohermoja with all that Jazz!

Elektronisen elokuvamusiikin yksi johtavista esimerkeistä on Drive (2011). Suurin osa elokuvan eteerisen elektronisesta musiikista on Cliff Martinezin sävellystyön tulosta. Alkutekstien musiikiksi ja elokuvan nimikkoääniraidaksi valittiin kuitenkin ranskalaisen elektroniseen musiikkiin erikoistuneen muusikon, Kavinskyn, kappale Nightcall, josta on tullut osittain myös elokuvan myötä erittäin suosittu kappale ympäri maailmaa. Driven musiikki sopii kuin nenä päähän teoksen valtavirran vastaisen tyylin kanssa. Tämän elokuvan tummaa tunnelmaa korostaa ääniraitojen melko synkkä, elektroninen, ja vähäbassoinen tuntu.

Countryfiilistä, surffimusiikkia, rock’n’rollia, soulia, poppia ja jopa tietynlaisia villinlännen sointuja löytyy Pulp Fictionin (1994) ääniraidoilta. Elokuvan ohjaaja Quentin Tarantino kokosi mielenkiintoisen soundtrackin elokuvalleen kattaen edellä mainitut genret. Elokuvan musiikki on sekoitus 60-luvun underground poppia ja perinteisiä amerikkalaisia balladeja, mikä tekee kyseisen teoksen musiikkikokoelmasta sekä musiikillisesti mielenkiintoisen että itsetietoisen postmodernista tyylistään. Tarantinolta ei yleensä voi odottaa muuta kuin parasta, eikä Pulp Fictionin musiikki petä itsevarmalla olemuksellaan suurimpiakaan fanejansa.

Tässä artikkelissa mainitut elokuvat ääniraitoineen demonstroivat erinomaisesti, kuinka onnistunut elokuvamusiikki tukee elokuvan tarinaa, henkilöitä, ja tunnelmaa. On toki elokuvia, joiden musiikki on joko tylsää tai ennalta arvattavaa. Nämä esimerkit eivät kuitenkaan kuulu tylsien ja ennalta arvattavien elokuvamusiikkien kategoriaan. Päinvastoin, yllä mainitut elokuvat havainnollistavat yllättävien, tunnelmallisten, ja kekseliäiden ääniraitojen ryhmää ja ovat auttaneet säveltäjiä tai artisteja menestymään myös elokuvan julkaisun jälkeen.